Miljoona ihmistä, yksi tontti (eli pääkaupunkiseudun maankäytön tulevaisuus)02.03.2012 Jokainen Helsinki-Vantaan lentokentälle joskus laskeutunut voi omin silmin todeta, että pääkaupunkiseudun alue on suurimmaksi osaksi rakentamatonta metsää, ja mitään taianomaisia poppakonsteja uuden monipuolisen rakennuskannan mahduttamiseksi alueelle ei tarvita. Tilaa siis on, mutta rakentamaan ei päästä. Mikä mättää? Monikin asia: hidas ja tehoton kaavoitustoiminta; kaupunkien heikko käytännön ote maankäytön kysymyksiin ja lainmukaisiin menettelyihin (ml. lunastaminen); maanomistajien kohoavat odotusarvot tonttien hinnoille tulevaisuudessa vs. valtion lepsut toimenpiteet tehottaman tonttimaan verotuksen suhteen; virkamiesmäinen hallintokulttuuri, joka ei perustu taloudellisten tavoitteiden saavuttamiseen; vuosia kestävät valitusruljanssit; jne. Ei ihme, että pääkaupunkiseudulla tonttien hinnat karkaavat käsistä. Yhteinen positiivinen nimittäjä näille maankäytön esteille on kuitenkin se, että jokainen niistä voidaan muuttaa kaupunkien ja valtion pikaisillakin toimenpiteillä. Ja mikä seudun kuntalaisten kannalta parasta, ne voidaan muuttaa ilman mitään liitoksia poliittisesti erittäin hankalaksi osoittautuneeseen kuntauudistusesitykseen – jos näin yhteisesti haluttaisiin. Uuden keskusjohtoisuuden nousu ja kilpailun poistaminen Kuntalaisten kannalta valitettavasti nyt on käynyt vain näin: valtiovallan esitys kuntauudistusta koskien on suoraan koplattu kaupunkien rakennekehityksen keskeisiin kysymyksiin. Pääkaupunkiseudun rakennekehityksen keskeisistä jo itsessään hankalista kysymyksistä on tullut vielä huomattavasti hankalampia, kun niitä tarkastellaan kuntauudistusesityksen valossa. On syntynyt pitkäkestoinen ja kuntalaisille kallis pattitilanne: kumpaakaan ei enää ilmeisesti voida ratkaista ratkaisematta myös toista. Pääkaupunkiseudulla kuntaliitosten keskeiseksi kriteeriksi on asetettu yhdyskuntarakenteen eheys. Tällä tarkoitetaan käytännössä sitä, että ottamalla esitetyt liitosalueet (Espoo, Helsinki, Kauniainen, Sipoo, Vantaa) yhden keskusjohdon (eli keskuskaupungin) alaisuuteen maankäytön, asumisen ja liikenteen rakenteita voidaan suunnitella yhden karttapöydän äärellä yhtenä kokonaisuutena. Uusi keskusjohtoinen malli korvaisi näissä asioissa niin paikallislähtöisen toiminnan kuin aikaisemmin kuntien välillä harjoitetun seudullisen yhteistoiminnan. Jokainen joskus rakentanut tai sitä yrittänyt yksityishenkilö tietää myös tämän: mitä massiivisemmista hallinnollisista organisaatioista lupia ja hyväksymisiä suunnitelmilleen joutuu hakemaan, sitä vaikeampaa on päästä on hallintoviidakon läpi itse rakentamisvaiheeseen. Pääkaupunkiseudulle ehdotetut kuntaliitokset tuskin ainakaan nopeuttaisivat lupa-asioiden käsittelyä, päinvastoin: selkeänä vaarana on, että paikalliseen aktiivisuuteen perustuva rakentamistoiminta hiipuu ja jää raskassoutuisen keskusjohtoisen virkamiessuunnittelun armoille. Kuntalaisena mielelläni kuulisin myös sen, mikä on mahdollisen miljoonakaupungin keskusjohtoisen kuntaorganisaation kokonaishintalappu suhteessa paikallisiin kuntaorganisaatioihin? Liitoksia on perusteltu myös tarpeella poistaa alueen kuntien välinen ”haitallinen kilpailu”. Esityksessä tällä ilmeisesti tarkoitetaan sitä, että keskuskunnalla ei nykyoloissa olisi samanlaisia mahdollisuuksia kilpailla ns. ”paremmasta muuttaja-aineksesta” kuin kehyskunnalla. Voi ensinnäkin ylipäätään kysyä, kilpaileeko halvempien asuntoneliömetrien kehyskunta kalliiden kaupunkikerrostalon neliömetrien kanssa? Eikö tämä ole enemmän hintakysymys (kysyntä vs. tarjonta, maankäytön tehokkuus), elämänvaihekysymys (kaupungissa koulut opiskelijoille, asumisen helppous vanhuksille; kauempana taas mahdollisuus lasten kaipaamille piha-alueille jne.) ja elämäntapakysymys (lasten kasvattaminen ”kehyskunnan rauhassa” vs. lasten kasvattaminen kaupungin vilskeessä) kuin kuntien välinen todellinen kilpailukysymys? Jos jokin kunta valinnoillaan (jotka joka tapauksessa on tehty niukkojen julkisten resurssien oloissa ja rajoissa) pystyy profiloitumaan esim. laadukkaasti hoidettujen lapsiperheiden palveluiden avulla ja toimii näin mallina muillekin, miksi ihmeessä se pitää katsoa seudullista yhdyskuntarakennetta rikkovaksi tekijäksi? Samalla, kun poistettaisiin ”haitallinen kilpailu”, poistettaisiin luonnollisesti myös se hyöty, joka kuntalaisille tulee kuntien välisestä, tehokkuuteen kannustavasta kilpailusta. Kilpailun poistamisen tuloksena olisi keskustietokonemainen systeemi ilman kunnanosien erilaisten houkuttelevuuselementtien ja paikallisten kehitystarpeiden huomioon ottamista. Selvityksen tekijöiden toivoisi laskevan, mikä hintalappu kaiken kilpailun poistamisella todennäköisine tehokkuushäviöineen tulee lopulta olemaan, ja samalla pohtivan, mitä merkitystä on enää vastuullisella, yrittäjämäisellä ja paikallisella toiminnalla, jos keskusjohto käytännössä voi tyystin teilata tällaisen toiminnan edellytykset? Kilpailukysymys tuleekin asettaa toisinpäin: mikä takaa sen, että monopolisoiva Helsingin alueen kuntaliitos ei itse asiassa vaikeuta alueen kilpailukyvyn hyödyntämismahdollisuuksia? Seudun verkostomaisen rakenteen joustavuus saattaa itse asiassa olla yksi sen merkittävimmistä kilpailutekijöistä. Pk-yritykset ja niiden työntekijät hyötyvät kunnista, jotka kilpailevat juuri paikallisen toiminnan laadulla. Suuryritysten Suomelle taas on mahdollista keskustella suoraan valtiotason kanssa. Esityksen loogiset puutteet ja käytännön seuraukset Kuntauudistuksen rakennetyöryhmän esityksessä ehdotetaan pääkaupunkiseudun liitosalueeksi aluetta, johon kuuluu vain murto-osaa esityksessä määritellyn ns. toiminnallisen seudun kunnista. Silti esityksessä todetaan, että ongelmien ratkaisu kuitenkin edellyttää, että päätöksentekovalta tapahtuu keskitetysti koko toiminnallisella alueella. Selvityksessä siis ehdotetaan pääkaupunkiseudulle kunta-alueita, jotka eivät vastaa sitä toiminnallista kaupunkiseutua, jonka piirissä sitä koskevat ongelmat tulisi ratkaista kokonaisuutena. Voi hyvin syin kysyä, mitä järkeä tässä on? Mille toiminnallisille kriteereille esitys nyt oikein perustuu, ellei siis niille, joita esityksessä on käytetty? Rakennetyöryhmän yhdyskuntarakenteen tiukempaa hallintaa koskevat vaatimukset tarkoittavat pääkaupunkiseudulla käytännössä seuraavaa: kehyskuntamalli halutaan kuntauudistuksella lopettaa ja investoinnit kohdentaa ydinkaupunkialueiden olemassa olevan rakennuskannan jatkamiseen. Tiivistyvä rakentaminen ei siis satsaisi enää kehyskuntiin tai niiden rajoille välttämättä lainkaan. Käytännössä kuntauudistusesitys seutua koskien siis poistaisi suuren osan pääkaupunkiseutulaisten reaalisesti saatavilla olevasta tonttitarjonnasta kuntarajoilla ja todennäköisesti näin johtaisi yhä kohoaviin tonttikustannuksiin. Samalla kehyskunnissa todennäköisesti alettaisiin kuitenkin satsata uuden liitoskunnan rajoille sijoittuvaan rakentamiseen kysynnän kohdistuessa näille alueilla. Tämä puolestaan taas polarisoisi keskuskunnan ja kehyskuntien välistä jakoa. Esityksessä olan kohautuksella ohitetut ongelmat löytyvät siis taas edestämme. Yhdyskuntarakenteen eheysvaatimukseen on esityksessä sisäänrakennettu myös vaatimus rajoittaa autoiluun perustuvaa rakentamista. Tämä johtaisi luonnollisesti siihen, että työpaikkamatkustamisen tulisi tulevaisuudessa perustua merkittävissä määrin joukkoliikenteeseen. Lienee suurin piirtein kaikissa piireissä tunnustettu fakta, että kattavia ja tarpeeksi luotettavia joukkoliikenneyhteyksiä suurille pääkaupunkiseudulla työssäkäyville massoille ei tällä hetkellä ole, ja että siihen liittyvät investoinnit tulevat viemään huomattavasti resursseja ja aikaa pitkälle tulevaisuuteen. Tämänkin hintalapun haluaisin kuulla. Johtopäätökset Rakennetyöryhmän näkemys pääkaupunkiseudun tulevaisuudesta tarkoittaa käytännössä sitä, että uudessa mahdollisesti yli miljoonan ihmisen metropolikunnassa tavallisen kuntalaisen toive omasta omakotitalosta järkevän matkan päässä ydinalueilta ja kohtuuhinnalla on historiaa. Sen tilalle tarjotaan keskusjohdon keskusrakentamisen logiikkaa tiiviine yhdyskunta-alueineen ja olemassa olevaan kerrostalokantaan liitettyine kerrostalorykelmineen. Tämä voi olla joidenkin maanomistajien etu ja joidenkin poliittisten piirien haaveuni. Se ei kuitenkaan vastaa niiden pääkaupunkiseudun nuorten perheiden ja muiden kuntalaisten toiveita jotka haluavat valita asumismuotonsa ja elämäntapansa ja pitää unelmansa omasta tontista ja talosta pääkaupunkiseudulla elossa jatkossakin. Valtiovalta onkin tehnyt pääkaupunkiseudun kunnille ja sen nykyisille ja tuleville asukkaille karhunpalveluksen ottamalla pääkaupunkiseudun maankäyttöasiat kuntauudistusasian vangiksi. Ei ole lopulta myöskään keskuskunta Helsingin etu, että pääkaupunkiseudun asiakysymykset maankäyttöön liittyen yhtäkkiä muuttuvatkin poliittisiksi kysymyksiksi koko valtakunnan tasolla eivätkä enää ole alueen omien toimijoiden käsissä. Ellei koplausta pureta, poliittisesti hankalaksi osoittautunut ja pitkälle tulevaisuuteen venyvä kuntauudistusasia tulee käytännössä hidastamaan tai jopa kokonaan pysäyttämään maankäyttöasioiden tehokkaan päätöksenteon kunnissa mahdollisesti aina uusien kuntaliitosten käytännön toteuttamiseen asti. Kuntauudistus luo myös aivan uutta epävarmuutta kuntien maankäyttöasioihin perustelemalla kuntaliitoksia radikaalistikin nykykäytännöistä eroavilla maankäyttöön, liikenteeseen ja asumiseen liittyvillä, osin ideologisillakin näkökohdilla. On kyse demokraattisista arvovalinnoista. Mielestäni kaikilla suomalaisilla, myös pääkaupunkiseudun mahdollisen uuden liitoskunnan asukkailla, tulee jatkossakin olla oikeus unelmoida ja todellinen mahdollisuus toteuttaa omakotitalo- tai muu asuntoprojektinsa kotiseudulleen. Yhdyskuntarakenteelliset ongelmat voidaan poistaa ensisijaisesti maankäyttöä tehostamalla niin että alueet saadaan jälleen kaikkien kuntalaisten ulottuville ja käyttöön. Työ on aloitettava nyt ja ilman mitään yhteyttä kuntauudistusesitykseen. Jokainen voi taas koneen laskeutuessa Helsinki-Vantaalle itse pohtia, onko tämä vaatimus kohtuuton. |
