PISA, Suomi ja globalisaatio

Suomen kestävyysvajetekijä numero 1 ei ole suinkaan ikääntyminen tai eläkepommi, joihin keskitytään hallituksen rakennepaketissa. Suomen tärkein kestävyysvaje- tai kestävyysvahvuustekijä on koulutus ja se, miten tulevaisuudessa pystymme hyödyntämään koulutustamme ja osaamistamme työ- ja elinkeinoelämässä maailmanlaajuisesti. Tiedollinen ja taidollinen osaaminen on ainoa edes jotenkin pysyvä kilpailuetu erikoistumiseen ja työnjaon eriytymiseen perustuvilla globaaleilla markkinoilla.

Globaali kilpailu ja kulttuurinen ymmärtämättömyys

On turha tuudittautua pärjäämiseen Euroopan mittakaavassa. Kilpailu käydään globaaleilla markkinoilla ja enenevästi Aasian suunnassa, ja maailmanlaajuiset tilastot ovat myös Suomelle ainoa oikea referenssiryhmä. Samoista syistä opetusministerin työ on Suomen tärkeimpiä ministeriposteja pitkällä aikavälillä. Myös opetusministerin työhön vaadittavien osaamiskriteerien tulisi olla hallituksen tiukimpia.

Melkoista ymmärtämättömyyttä uutta globaalia pelikenttää kohtaan on ilmentänyt myös osoittelut itä-aasialaiskoululaisten ”hirveää arkea” kohtaan. Vuoden opiskelukokemuksella japanilaisesta lukiosta väitän, että itä-aasialaiskoululaisten pitkät päivät, preppauskurssit ja sosiaaliset paineet kertovat enemmän yhteiskunnan läpäisevistä kulttuurisista odotuksista sekä kilpailusta suurten työnhakijamäärien työmarkkinoilla kuin paikallisesta koulujärjestelmästä. Toisaalta on myös selvää, että pitkät koulupäivät eivät aina suoraan johda parempaan koulumenestykseen: itä-aasialaiseen koulutyöhön liittyy paljon tehottomuutta mm. suurien luokkakokojen ja pitkälti ulkoa opetteluun ja kirjalliseen ilmaisuun keskittyvän perinteisen opetusmallin takia.

Suomen PISA-tulosten huonontumista ei siis pidä peitellä Itä-Aasian nousulla: suomalaiskoululaisten osaaminen on laskussa kautta linjan ihan omasta syystämme riippumatta muiden maiden pisteistä. Toisaalta taitoerot Suomen ja Shanghain välillä ovat varmasti kurottavissa kiinni tehostamalla oppimista ihan normaalin suomalaisen työpäivän puitteissa.

Koulutus ei kannata?

Ehkä huolestuttavin piirre suomalaisessa PISA-keskustelussa on ollut oppilaiden ja heidän vanhempiensa syyttely yleisen ”laiskuus- ja välinpitämättömyys-ilmapiirin” luomisesta suomalaiseen koulumaailmaan. Ensinnäkin, olisi kovin kummallista, jos hyvä PISA-menestys selittyisi aina opettajilla ja opetustavoilla ja huonot PISA-tulokset laiskoilla oppilailla. Toiseksi, PISA-tulosten osalta puhumme 7-15 -vuotiaista eli peruskouluikäisistä lapsista, jotka ovat koko yhteiskunnan (lue: ei valtion, vaan meidän kaikkien) vastuulla myös asennekasvatuksen osalta.

Ajattelevatko lapsemme todella, että koulutus ei kannata? Tuskinpa. Eiköhän syitä todelliseen välinpitämättömyyteen koulunkäyntiä kohtaan olisi syytä ensin etsiä koulun kyvyistä vaatia ja motivoida oppilaitaan. Harvemmin kouluissa esim. kerrotaan, miksi jotain ainetta luetaan ja mihin siinä opittuja taitoja voidaan soveltaa; ehkä opettajat eivät yksinkertaisesti tiedä. Myöskään asioista jo varhain kiinnostuneiden oppilaiden oppimishalua ei saa tukahduttaa sillä, että opetussuunnitelman mukaan jotain asiaa saa opettaa vasta parin vuoden kuluttua, jos ollenkaan.

Paljon parjatut netissä roikkuminen ja telkun tuijottaminen voivat olla myös oppimiskokemuksia ja pohja uusille oppimistavoille: Don Quijotea voi tavata vaikka Twitter-viestein, jos tiiliskivi-kirja ei muutoin oikein innosta. Oppilaiden kanssa on keskusteltava myös niistä tunnetiloista, joita nyky-yhteiskunnan muutos, työelämän pirstaloituminen, työttömyys, ja toisaalta myös pysyvä työ ja taloudellinen menestys esim. pelimaailmassa tuovat mukanaan.

Kolmanneksi, suomalaiset vanhemmat tekevät kansainvälisesti vertaillen todella suuren työn opettaessaan perustaitoja lapsilleen jo ennen koulu-uran alkua ja sen aikana: lapset ovat ravittuja kouluun tulleessaan, heidän vanhempansa ovat keskimäärin maailman koulutetuimpia, lapsille luetaan ja heidän kotiinsa tulee maailman eniten sanoma- ja aikakauslehtiä, digitaalisuus opitaan jo äidinmaidossa ja melkein viimeistään 2-vuotiaana älypuhelimia ja tabletteja räpläillen, arvostus opettajia kohtaan on edelleen suurta. Voi hyvällä syyllä kysyä, missä muualla maailmassa lasten lähtökohdat koulu-uran aloittamiselle ovat näin hyvät?

Visio, suunta ja luottamus hyvinvointivaltioon

Vilkkaan PISA-keskustelun myötä on selvinnyt mm. se, että Suomen koulujärjestelmältä puuttuu kokonaan strateginen suunta siitä, mihin suomalaisella koulutuksella tulisi tähdätä. Aikoinaan tehty peruskoulu-uudistus toimii toki edelleen tärkeänä pohjana yhteiskunnalliselle tasa-arvolle kansallisvaltiotasolla ja leventää siten myös Suomen hartioita PISA-pisteiden keräämisessä. Globalisaation oloissa tarvitsemme kuitenkin lisäsatsauksia myös syvempään tietoon, soveltamiskykyihin, esiintymistaitoihin sekä rohkeaan uuden oppimiseen ja innovointiin. Maailma monimutkaistuu ja työnjako eriytyy; olisi yksinkertaisesti hölmöä kuvitella myyvänsä nanoteknologiaa globaaleille markkinoille ilman riittävän syvää ja osaamis- ja motivaatiotaustaltaan vahvaa koulutuspohjaa.

Kansalaisten luottamus hyvinvointivaltiota kohtaan on vahvasti sidoksissa Suomen koulumaailman pärjäämiskykyyn. Olemmeko valmiita hyväksymään tilanteen, jossa julkinen peruskoulutus vähitellen valuisi samalla tasolle kuin vaikkapa nykytasoinen julkinen perusterveydenhoito? Koska alamme kuulla vaatimuksia laajapohjaisesta koulujen yksityistämisestä? Monen mielestä koulutus onkin suomalaisen yhteiskunnan viimeinen aito hyvinvointilinnake. Tämä luottamus on koetuksella, mikäli Suomen koulujärjestelmä ei enää tuotakaan kilpailukykyistä työvoimaa maailman ja Suomen markkinoille. Samoin käy, jos yhteiskunnallisen ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon sallitaan liian suuria repeämiä.

Koulutuksellinen tasa-arvo on ymmärrettävä oikein: kyse ei ole tasapäistämistä, vaan riittävästä tuesta heikoimmille ja myös lahjakkaiden oppilaiden huomioimisesta. Suomelta puuttuvat globaalissa kilpailussa yhä tärkeämpään asemaan nousevat syvä-osaamiseen tähtäävät ja siitä motivoituvat huippuoppilaat, koska sellaisia suomalainen koulujärjestelmä ei systemaattisesti tue eikä ilmeisesti ole myöskään halunnut tukea. Tällaiseen lahjakkuuksien haaskaamiseen Suomella ei enää ole varaa.

Mitä sitten tulisi tehdä?

Suomen koulujärjestelmässä kaivataan ainakin seuraavia muutoksia: 

1)      Opetuksen visio. Tarvitsemme selvän suunnan opetuspolitiikallemme nopeasti muuttuvan yhteiskunnan ja teknologian sekä globaalin kilpailun olosuhteissa. Kyllä koulutukselliselle tasa-arvolle, mutta kyllä myös lahjakkuuksien tukemiselle.

2)      Vastuunotto. Rationaalinen vanhempi ymmärtää, että koulutus on monimutkaistuvassa ja työnjaoltaan eriytyvässä maailmassa tärkein mahdollinen satsaus lapsen tulevaisuuteen. Opettajille lisää valtaa päättää opetustavoista, mutta myös lisää tulosvastuuta. Oppilailta on vaadittava enemmän, mutta nykymaailman kontekstissa mm. teknologian käyttöön liittyen.

3)      Teknologia käyttöön. Opetustoimen teknologia-epätietoisuus ja -kielteisyys on muutettava nopeaksi omaksumiskyvyksi ja teknologia-myönteisyydeksi, joka tukee oppilaiden oppimiskykyjä myös koulun ulkopuolella.

4)      Oppilaiden motivointi. Yksilöä on tuettava kaikkine heikkouksineen ja lahjoineen. Oppilaille on selitettävä, miksi tiettyjä asioita opiskellaan ja mihin niitä voidaan soveltaa. On myös kerrottava, miten nyky-yhteiskunta toimii, mitä muutoshaasteita siihen liittyy ja miten opetuksen visio aikoo tuottaa taitoja näiden haasteiden taklaamiseksi.

5)      Opettajien koulutusta päivitettävä. Miten tulevaisuuden opettaja osaa toimia uuden strategian mukaisesti, ottaa uuden teknologian käyttöön ja motivoida oppilaitaan kertomalla mihin oppeja voi soveltaa? Vaatimukset ovat kovia, mutta niiden takia opettajia myös arvostetaan korkealle.

6)      Lisää valinnaisuutta. Peruskoulun on edelleen tuotettava perustaitoja laaja-alaisesti ja valinnaisten aineiden on tuettava niitä. Oppiaineet jaetaan lukiossa valinnaisiin peruskoreihin, joissa ne yhdistyvät toisiaan tukevalla ja loogisella tavalla.

7)      Lisää oppimispolkuja lahjakkaille. Lahjakkuudesta ja motivoituneisuudesta tulee palkita eikä rangaista. Kouluihin perustetaan omat tasoryhmät tai luokat oppilaille, jotka haluavat edetä opetuksessa normaalia nopeammin.

Vaikka uusi opetusministerimme ei A-Talkin tv-keskustelun 5.12.2013 perusteella oikein vielä tuntunut olevan kartalla suomalaisen koulumaailman strategisesta suunnasta ja tarvittavista toimenpiteistä, yhdestä ministerin tokaisusta olen sentään samaa mieltä: ”Kyllä me joudumme myöntämään, että se koulu, jota me olemme itse käyneet, ei voi enää olla se malli, jolla tulevaisuudessa koulua käydään.”